Kesälomareissu lappiin osa 3 Kullanhuuhdontaa ja korukiviä

Proloki

Tarina olis sitten päätösjaksossa. Aikaisemmat plokaukset löytyvät tuolta Osa 1 ja osa 2
Tätä kirjoittaessa olen hieman huonossa hapessa. Väsyttää niin, että meinaa tulla oksennus. Joka paikkaa kolottaa ja särkee, kylmiä väreitä ja jalat painaa tonnin. Ehkä tulossa flunssaan tai jotain. Ei täs muuten niin hätää ois, mutta kun oon töissä. Juuri nyt kello on 02:21 ja onneksi yö on jo voiton puolella, parikymmentä minuuttia. Nyt täytyy yrittää unohtaa häjyy olo ja palata muistoissa pari kuukautta taaksepäin.

TANKAVAARA 27.7.2013

Varoituksesta huolimatta, hyttysiä tai muita öttiäisiä ei juurikaan näkynyt.

Heräsimme hotelli Saariselän lakanoista joskus kahdeksan yhdeksän välissä. Aamupalan jälkeen hyppäsimme taas autoon ja hurautimme Tankavaaraan. Tämä päivä tulisi olemaan reissumme kohokohta, näin ainakin uskoin ja toivoin.

Saavuttuamme Tankavaaran Kultakylään kävimme "ilmoittautumassa isännälle" ja maksamassa luvat päiväksi. Ostin itselleni ihka aidon vaskoolin. Ajattelin, että jos satun löytämään edes yhden hippusen, niin liimaan sen vaskooliin kiinni ja koristeeksi mökötysmajan seinälle. Ostimme pojille myös omat juniorikoon vaskoolit. Mamma ei omaan lautaseen sijoittanut, mutta jonnekinhan se taskuissa poltteleva raha on sijoitettava, joten mukaan lähti kullankaivajan päähine.

Mamman myssy.

En tiijjä sitten mitä on minunkin päässäni liikkunut, kun olin semmosilla ajatuksilla liikenteessä, että ostetaan luvat ja mennään sinne vaan huuhtomaan. Ei ois tullu mitään. Ei yhtään mitään. Jos ei ole koskaan ennen huuhtonut kultaa, niin uskallan väittää, ettei löytäisi hipun hippua, jos ei tekniikka ole kunnossa. Onneksi koko päivän luvan hintaan kuului välineiden vuokraus ja opastus.

Marssimme oppaan pesässä kohti huuhtomoa. Haimme varastosta lapiot sekä yhden puuttuvan vaskoolin. En lähde tässä nyt käymään yksityiskohtaisesti läpi kaikkea mitä opas neuvoi ja kertoi, mutta jotain kuitenkin. Opas neuvoi ja näytti miten homma käy ja sehän kävi. Oli äärettömän mielenkiintoista. Sanoinkuvaamattoman hienoa. Oikeaa tekniikkaa hyväksi käyttäen vaskoolista huuhdottiin hiekaa pois pikkuhiljaa ja heiteltiin pikkukivet mäkeen. Vähitellen sekä kivien että hiekan määrä väheni ja esille paljastui erilaisia korukiviä. Näistä korukivistä juttua ja kuvia lisää myöhemmin.

Vaikka korukivet olivat hienoja, eivät ne kuitenkaan olleet SE juttu mitä olimme hakemassa. Kultaa kultaa, no koska sitä kultaa alkaa löytymään, vai löytyykö ollenkaan. Hiekan väri vaskoolissa alkoi muuttumaan, ensin oranssiksi ja lopulta mustaksi, rautahiekaksi. Tämä rautahiekan huuhtominen olisi viimeinen vaihe ennenkuin kulta paljastuisi, jos sitä ylipäätään vaskooliin oli eksynyt. Ja olihan sitä. Pari mäkäräisen paskan kokoista hippua kiilteli vaskoolin syvennyksen reunalla. Se oli siinä.

Mustaa rautahiekkaa ja Lapin kultaa!

Odotuksemme oli päättynyt. Tai ei ehkä aivan, sillä omat kultamme olivat vielä löytämättä. Opas lahjoitti nämä hippuset veljeksistä nuorimman muoviputkiloon. Tämä meidän kuusivuotias, tai oikeastaan silloin vasta viisivuotias, olikin semmonen santeri, että kun me muut etsimme kultaa, niin tämä jannu etsi vaskooliaan, joka jossain vaiheessa karkasi käsistä leikin yhteydessä ja jota sitten etsittiin porukalla. Lopulta löysimme se naaraamalla, lainasimme haravan jonka piikkehin se pitkällisten etsintöjen jälkeen tarttui kiinni.

Tietoa kullasta löytyy vaikkapa wikipediasta. Klik. Huuhtominenhan perustuu eri aineiden ominaispainoihin ja etenkin niiden eroihin. Litra hiekkaa painaa karkeasti noin 1,5kg kun taas saman verran kultaa painaa 19,3kg. Eli maitopurkillinen kultaa painaisi melkein 20 kiloa, aika huikeeta. Eli huuhdonta perustuu siihen että huljutellaan kevyempiä pois, samalla kun painavin aines jää vaskoolin pohjalle. Minulle yllätyksenä tuli se, että suurin osa kaikesta heiluttelusta ja vispaamisesta tapahtuikin veden pinnan alla, ei ilmassa tai vesirajassa. Vasta ihan lopuksi huljutellaan sitten enempi ilmassa tai vesirajassa.

Fiskarsin etukuormaaja.

( No nyt on päivä nukuttu ja oon töissä taas. En tullutkaan kipeäksi, vaan megalomaanisen väsyn syy jäi selviämättä. )

Yksi monista asioista mikä tuossa kultatouhussa kiehtoo on se, että kaikki on aitoa, ei mitään järjestettyä pelleilyä. Pienen pienet, ja miksei isommatkin, kultahippuset ovat olleet hiekan seassa kauan. Tuhansia, kymmeniätuhansia tai miljoonia vuosia. En nyt jaksa muistaa miten kauan, ja miten kulta on alunperin muodostunut, mutta kuiteskin.

Siitä vaan fiskarssi santaan ja lapiollinen vaskooliin. Se on jännä homma. Kun tarttuu lapioon, niin se on vähän kuin kalastuksessa. Eli minnepäin uistimen viskaa tai minne kohtaa lapion upottaa. Jos kaivat väärästä kohtaa, voit saalis jäädä laihaksi. Jos taas osuu oikeaan kohtaan, voi mukaan tarttua vaikka millainen saalis.

Emo ja pojat.

Siitä sitten vaan kokeilemaan onneaan ja muistelemaan tekniikan niksejä. Aika kauan meni aina yhdessä vaskoolisessa. Ei tullut kelloa katottua, mutta veikkaisin että 10-15 minuuttia, ehkä jopa kauemminkin. Voi olla, että huuhtomistyyli oli liian varovainen. Ei sitä vaan tajua ja sisäistä, että kulta tosiaankin painaa noin 20 kertaa enemmän kuin hiekka. Toisaalta, eihän meillä mitään kiirettä ollut. Miksi olisi? Olimmehan lomalla, rentoutumassa.

Isoveljen tyylinäyte.

Nyt en ihan tarkkaan muista kaikkia yksityiskohtia, mutta hommat meni suunnilleen näin. Aloimme innokkaasti kokeilemaan miten homma käy ja siitä se vaan sitten lähti rullaamaan. Muistaakseni mamma sai ekana huuhdottua vaskoolinsa siihen vaiheeseen, että rautahiekan seasta paljastuikin ensimmäinen hippu ja isompi poika onnistui muistaakseni heti perään ja molemmat ensimmäisellä yrittämällä. Oli se aika huikee tunne.

Siinä sitä on. Lapin kultaa.

Lapiollinen santaa ja huuhtominen, sitä se on. Ei enempää ei vähempää. Aamusta iltaan. Ihan törkeen hienoa touhua. Itse muistaakseni autoin pikkuveljeä alkuunsa, joten omat hippuni löysin vasta vähän myöhemmin. Viisivuotiaalle tuo huuhdonta oli kylläkin vielä liian vaikeaa, mutta yhdeksänvuotiaalta se kävi jo nätisti. Välillä pojat huuhtoivat ja välillä sitten leikkivät leikkejään. Minä ja emo vaan istuttiin kaksinkerroin ja huuhdoimme. ÄÄRIMMÄISEN KOUKUTTAVAA PUUHAA!

Jonkin ajan... tunnin, parin, kolmen??! kuluttua oli minäkin löytänyt muutaman pienen hipun. Ajantaju katosi samantien, aivan kuten kalastuksessa. Jo tässä vaiheessa juttelimme, että ens kesänä otetaan kyllä uusiksi ja tullaan heti viikoksi, ei päiväksi.

Mun ekat hiput.

Huuhdonnan loppuvaihetta. Kohta paljastuu rautahiekka ja sen jälkeen kulta, mikäli sitä oli mukaan tullut.

Jannut leikkii.

Kultatouhuihin liittyy paljon legendoja ja tarinoita. Niistä ei tässä plokauksessa enempää. Touhuun liittyy myös alan sanasto ja siitä vähäsen. Kultahiput ja niiden kutsumanimet muodostuvat hipun koon mukaan. Pienimpiä hippuja, sellaisia hiekajyvän kokoisia, mitä meidänkin saaliista oli suurin osa, kutsutaan nimellä kultapöly tai hengetön. Astetta suurempaa taas nimellä saivar. Seuraavat koot ovat sitten järjestyksessä täi, lutikka ja russakka. Kaikkein suurimmat, ovat taasen saaneet nimen isommus ja ne voi löytäjä sitten nimetä vielä esimerkiksi hipun muodon tai löytöpaikan mukaan. Meidän mamma se sitten otti ja löysi reissun suurimman, saivar kokoluokan hipun.

Reissun suurin, saivar-hippu.

Hiput sai vaskoolista talteen putkiloon joko puukonkärjellä tai kuivaksi pyyhityllä sormen päällä.

Tähän satsiin sattuikin poikkeuksellinen määrä hippuja. Yleensä niitä oli vaskoolisessa 0-2kpl

Iltapäivällä alkoikin olemaan jo kaamea nälkä. Tai oikeastaan nälkä oli ollut jo pitkään, mutta kun emme malttaneet lopettaa huuhtomista, vaan -Mä haen vielä yhen lapiollisen, vielä yks, no vielä yks. Jossain vaiheessa oli pakko vaan lompsia autolle hakemaan trangia ja eväät. Keittelimme makaronia ja paistelimme pilkottuja nakkeja. Pyöräytin vielä kanttarelli-kermakastikkeen semmosesta valmispussista ja sotkin nakit sekaan. Ei varmaan tarvitse vakuutella, että kyllä muuten maistui.

Ruokapaussin jälkeen jatkui samat touhut. Ukkonenkin käväisi murahtelemassa ja pilvet heittivät muutamat sadepisarat, mutta onneksi eivät tulleet suoraan päälle, vaan ymmärsivät kiertää meidät. Tätä samaa touhua jatkettiin sitten iltaan asti, viimeisin kuva huuhtomolta on napsittu joskus klo 20 aikoihin.

Vaike pukea sanoiksi kaikkea mitä koin tuolla reissulla, eikä varmasti edes voi, sillä jokainen kokee eri asiat aina omalla tavallaan. Touhu oli yksinkertaisuudessaan vaan sanoinkuvaamattoman hienoa.

Yritystä on.

En tiedä millaisia saaliita ensikertalaiset yleensä tapaavat saada, mutta uskoisin ettei kaikille kerry näin komeaa päiväsaalista. Voin olla väärässäkin, mutta väliäkö sillä, pääasia oli että olimme itse erittäin tyytyväisiä.

Minun kultani.

Kultani kullat. Heh heh.

Korukivistä.

Huuhtoessa törmää väkisinkin myös erilaisiin korukiviin. Ne olivat kiva lisä, muttei kuitenkaan itse tarkoitus, kuten jo aiemminkin totesin. Välillä ne erottuivat vaskoolista niin kivasti, että niitä oli pakko napsia mukaan. Välillä lahjoitin niitä pojille, joita koko päivän huuhtominen alkoi ymmärrettävästikin pitkästyttämään. Kaikenlaista sitä tuolta hiekan seasta voi löytääkin.

Mun kullat ja korukivet.

Klikkaa kuvatekstejä, niin pääset Wikipedian sivuille, jos enempi kiinnostaa, tai ole klikkaamatta.

Hematiitti eli verikivi.

Granaatteja.

Jaspis.

Kvartsi

Korukiveksii.

Semmonen oli se reissu. Loistava reissu. Olin aivan ekstaasissa. Olin myös väsynyt ja nälkäinen. Ajelimme hotellille ja oli ihan pakko taas kävästä grillillä syömässä. Kävimme taas myös Kuukkelissa. Aivan loistava kauppa. Sitä mitä Kuukkelista ei löydy, ei tarvitakaan. Ostelimme viimeiset matkamuistot ja tuliaiset sekä tietty pieni pala poronlihaa, tällä kertaa kylmäsavua, jota sitten mussuttelin hotellihuoneessa. Suihkun kautta piupau. Se oli siinä.

Kotimatka.

Kotimatkasta vain lyhyesti. Aamulla luonnollisestikin kävimme vetämässä hotelliaamiaisen ja pakkauduimme sitruunaan. Lähdimme ajelemaan takaisin etelään noin ysin-kympin aikoihin.

Ajoimme koko matkan periaatteessa yhtä kyytiä, kuskia välillä vaihtaen. Söimme jossain jotain ja kaffittelimme jne. Mitäs tuosta nyt sen kummempaa kertomaan.

Pikkuveli pukeutui burghaan ja nukahti.

Isoveli ja tabletti.

Yritimme vähentää hyttyskantaa ja onnistuimmekin melko hyvin.

Loppulukemat.

On tämä vaan iso maa. Ihan älyttömän iso. Puol kympiltä aamulla kun lähtee ajelemaan, niin 12 tuntia myöhemmin, puol kymppi illalla, on kotona. Ihan järjetöntä. Kaikkein uskomattominta kotimatkassa oli se, ettei takapenkki ruikuttanut edelleenkään. Yleensä, jos käymme vaikkapa sukuloimassa 300 kilsan päässä, niin jo puolentunnin kuluttua kyselleen ensimmäisen kerran, notta ollaanko jo? Onko vielä pitkä matka?

Toinen hyvä asia oli se, että sitruuna kesti ja pelasi hienosti. No miksei kestäisi, sillä onhan se kestänyt jo 360000 aiempaakin kilometriä. Hiano auto, ei voi muuta sanoa. Keskikulutus reissullamme oli 5,3l/100km, auto täyteen lastattuna, ilmastoinnin huutaessa mennen tullen.

Muutamaa päivää myöhemmin, väsäsin vanhasta laudasta yläjyrsimellä tommosen muiston reissustamme. Ai missä yks putkilo on? Jaa,a pikkuveli sen onnistui jonnekin kadottamaan.

Toivottavasti saamme toteuttaa haaveemme ja viettää ensi kesänä kokonaisen viikon kultaloman.